torstai 13. elokuuta 2009

Kahtia jakautunut kaupunki

Nizza tuntuu olevan näin elokuussa jakautunut ainakin kahteen osaan. Junaradan etelä- ja pohjoispuoleen. Eteläpuoli vilisee turisteja ja kauppiaat tienaavat varmaan suuren osan vuotuisista tuloistaan. Täällä pohjoispuolella, jossa asun ja käyn töissä, ei juuri näe turisteja, paitsi tuon läheisen pienen juna-aseman tienoilla. Eikä täältä ole edes kuin pari kilometriä rannalle.

Näin elokuussa monet kauppiaat pitävät täällä lomaa ja kauppansa suljettuna. Ei taitaisi olla paljon asiakkaitakaan, kun nizzalaiset itse lähtevät muualle lomalle. Työkavereistani usea taisi lähteä jonnekin vuorille ja aika monet käyvät Korsikalla, jonne täältä pääsee autolautalla.

Usein taivaalle katsoessa taas näkee kahtiajaon kukkulat ja ranta. Nizzaa ympäröivillä kukkuloilla (tai vuoria ne meille ovat) saattaa olla taivas tumman pilven peitossa, mutta alhaalla kaupungissa ja meren rannassa on sininen taivas. Todella harvoin sadepilvet tänne kaupunkiin yltävät. Viime lauantaina satoi viimeksi ehkä viisi minuuttia ja edellisen kerran saman verran useita viikkoja sitten. Vois täällä joskus sataakin...

tiistai 11. elokuuta 2009

Cannes

Silläkin uhalla, että blogi alkaa muistuttaa matkailublogia, kerron, että sunnuntaina kävimme Cannesissa (vai Cannes'ssa, vai miten se pitäisi kirjoittaa?). Tavoitteena oli vähän katsastaa kaupunkia ja viettää eniten aikaa rannalla. Ensin kuitenkin piti katsastaa kaupungin kuuluisin nähtävyys, elokuvafestivaalipalatsi. No, olin sen jo nähnyt vuonna 1993, joten rakennuksen mitäänsanomattomuus ei tullut yllatyksenä. Isohan se oli ja turistit ottivat kuvia ulkoportaiden punaisella matolla. Minä en ottanut, vaikka turisti vielä olenkin. Minulle riittää, että otin yhden silloin vuonna 1993. Hiukan ihastelimme vieressä olevan sataman huvijahteja ja mietimme, että olisi kiva olla edes kuukauden verran huippurikas ja risteillä ihanalla jahdilla Välimerellä.

Hiukan kävelimme Cannesin vanhassa kaupungissa etsimässä ravintolaa, mutta sunnuntai-iltapäivänä auki oli vain muutama ja vanha kaupunki oli hyvin hiljainen. Ruokapaikan löysimme meluisalta rantakadulta - turistiravintola, josta yllättäen saikin hyvän kalalautasen. Syötyämme pääsimme vihdoin rannalle. Cannesin ranta osoittautuikin parhaaksi rannaksi tähän asti. Kyseessä on hiekkaranta, joka on tyttärelle tietenkin se paras verrattuna Nizzan ja monen muun paikan kivirantoihin. Tyttö ei edes halunnut uimaan, vaan kaivoi isoa kuoppaa ja välillä oikein kylpi hiekassa. Äiti kyllä kävi mielellään uimassa. Cannesin ranta on myös todella pitkä, joten ihmisiäkin on kohtalaisesti, tosin kuin Villefranch-sur-merin tai Juan les Pinsin rannalla, jotka olivat sunnuntai-iltapäivänä ihan täyteen pakattuja. Cannesiin siis joskus uudestaan! Junalla sinne matka kesti reilut puoli tuntia, ei paha.

tiistai 4. elokuuta 2009

Entrevaux

Nämä kuvat on nyt vähän hassussa järjestyksessä. Lue ensin teksti ja katso sitten vasta kuvat. Joka tapauksessa tässä on kuva esityksestä, jossa teinitytöt hieman kyllästyneen näköisenä paukuttelevat rumpuja ja miehet innoissaan heittelevät lippuja.

Tuonne ylhäälle me kiivettiin.


Entrevaux. Vanha kaupunki näkyy alhaalla oikealla ja vieressä Var-joki.

Sunnuntaina päätimme lähteä tapamme mukaan pois kaupungista. Kotimme vieressä on pieni rautatieasema, josta lähtee juna vain yhteen suuntaan, vuorille päin. Sunnuntaina päätimme siis kokeilla junaa ja mennä pieneen, vanhaan vuoristokylään, Entrevaux' hon. Juna-asemalla olikin sitten lappu, että Entrevauxissa on viikonloppuna keskiaikaiset juhlat, liput 15e. Ensin vähän harmittelimme, että tulee kalliiksi ja on liikaa ihmisiä jne., mutta sitten päätimme, että voihan se olla kivaakin. Junamatka oli aika ankea. Pieni dieseljuna oli tupaten täynnä, kuuma ja heilui puolelta toiselle. Verrattavissa siis ilmastoimattomaan bussiin. Juna seurasi Var-jokea vuorten välissä, joten maisemat olivat tietenkin hienot.

Päästyämme perille, piti miehen mielestä heti päästä kylän yläpuolella sijaitsevaan linnaan (vaikka oli nälkä ja odotettavissa 156 metrin nousu). No sinnehän kiipesimme ja 3-vuotiaammekin jaksoi kiivetä suurimman osan matkaa. Linna itsessään ei ollut mikään kovin erikoinen, mutta maisemat olivat upeat. Ensimmäinen kuva on otettu linnalta (en osaa laittaa kuvia tekstin joukkoon, jostain syystä ne aina tulevat alkuun.)

Kun pääsimme alas vuorelta, oli kello jo niin paljon, mutta kuitenkin liian vähän, joten ravintoloista ei saanut muuta ruokaa kuin Entrevauxin erikoista - kuivattua kinkkua ja linssisalaattia - 15e. Ruokailuamme kuitenkin säesti ravintolassa piipahtanut torviorkesteri - miehiä sukkahousuissa. Harmi kun ei tullut otettua kuvaa.

Syötyämme lahdimme tutustumaan juhla-alueelle. Siellä oli esityksiä menossa - mm. nainen ratsastamassa linnanneitomekossaan hevosella. Turnajaisia katselimme hiukan aiemmin korkelta ylhäältä linnasta. En oikein tykännyt esityksestä, jossa isoja lintuja, esim. haukkoja, kotkaa, pöllöä lennätettiin ihmisen kädestä toiselle. Alueella oli myös tavallinen leikkipuisto, josta tytär tietenkin tykkäsi eniten. Lapsille suunnattu ohjelma oli ehkä tarkoitettu vähän vanhemmille.

Hieno päivä oli kaikenkaikkiaan. Olimme kuitenkin iloisia, että satuimme kylään juuri tuona päivänä. Näytti siltä, että juhlia oli valmisteltu huolella ja pitkään, ja että kaikki kyläläiset olivat mukana.

perjantai 31. heinäkuuta 2009

S'il vous plait!

Eli jos se teitä miellyttää..
Tykkään ranskalaisesta kohteliaisuudesta, mutta unohdan sen usein itse. En tajua miksi minulle on niin vaikeaa lisätä leipäkaupassa sen "une bagutte" perään s'il vous plait. Aina oikein päätän etukäteen, että nyt kyllä sanon sen, mutta silti se ei vaan tule. Sehän on vielä niin helppo sanoakin verrattuna vaikka Au revoiriin, joka kyllä jo sujuu mainiosti.

Toinen vaikea tilanne minulle on, kun joku sanoo minulle Ca va? (=Mitä kuuluu? Ei: "haluaisitko espanjalaista kuohuviiniä"). Vastaan, että ca va (= hyvin menee) ja unohdan aina kysyä "Et toi?" (=entäs sinulle). Pelkäänkö olevani liian tungetteleva? Toivottavasti ranskalaiset panevat sen ulkomaalaisuuteni piikkiin eivätkä ajattele minun olevan töykeä. Vaikka niinhän se on joka puolella, että usein ihmiset saattavat luulla ujoa ihmistä töykeaksi. Esim. jos joku ei tervehdi, se voikin johtua siitä, ettei vaan uskalla.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Ranskalaisista osa I

Osa 1 otsikossa tarkoittaa sitä, että toivottavasti vielä myöhemminkin kirjoitan aiheesta lisää ja sitä että luultavasti näkemykseni muuttuvat ajan saatossa.

Ennakkokäsitykseni ranskalaisista ei ollut erityisen positiivinen. Ranskalaisten piti olla ylimielisiä tosikkoja. Kun kyselin eräältä tutuntutulta viime talvena mielipidettä labrasta, johon siis nyt olen päätynyt, hän kehui kaupunkia ja labraa, mutta ei halunnut tänne (olisi siis päässyt), syynä ranskalaiset, ranskan kieli (ja hedelmäkärpäset). Minua nyt ei mikään noista kolmesta erityisesti haitannut, joten täällä ollaan. Hiukan kuitenkin pelotti, miten tulen hiljaisena suomalaisena täällä toimeen.

Ja aiheeseen. Nykyinen mielikuvani ranskalaisista on hyvinkin positiivinen. Tykkään siitä, että täällä ollaan jotenkin koko ajan läsnä ihan tuntemattomillekin. Jos tönäistään vahingossa, pyydetään heti anteeksi, tai jos vaikka vain hipaistaan toista. Hymyjä jaellaan anteliaasti, varsinkin lapsille ja koirille. Kadulla saattaa tuntematonkin sanoa bonjour, jos katsoo vahingossa liian pitkään. Kerran tuli vastaan kadulla paloauto, jossa oli pillit päällä. Mieheni ja lapseni laittoivat kädet korvilleen, sillä seurauksella että palomiehet laittoivat pillit pois kohdallamme ja vilkuttivat meille. Suomessa yleensä käännetään katse pois ja ollaan kuin ei huomattaisikaan muita. Se minua erityisesti ärsyttää, kun itse uteliaana ihmisenä tarkkailen kovastikin ympäristöäni. Vaikka myönnetään kyllä, että osaan myös katsoa muualle, ettei tarvitsisi puuttua asiaan.

Täällä on muuten hyvä kirjoitus samasta teemasta. Paitsi että olen siis sitä mieltä, että ranskalaiset eivät ole niin etäisiä, mitä tulee tuntemattomien ihmisten huomiointiin. Joku saattaisi sanoa, että ulkokultaista kohteliaisuutta tuollainen yletön anteeksipyytely ja tervehtiminen, mutta minusta on kiva tulla kadullakin huomioiduksi, vaikka siinä ei olisikaan takana erityistä sydämellisyyttä minua kohtaan.

Ranskalaiset ratin takana onkin taas eri asia, mitä tulee muiden huomiointiin, mutta siitä ehkä joskus toiste.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Päivästä toiseen

Elämä alkaa tosiaan olla jo uomillaan. Minä käyn töissä ja tytär viettää päivät isänsä kanssa käyden rannoilla ja leikkipuistoissa.

Tuntuu siltä, että kaupunki alkaa jo olla hallussa. Tietää, mistä voi ostaa mitäkin ja pikkuhiljaa alkaa hahmottua, mistä työmatkan varrella olevasta boulangeriesta saa parhaat lounasleivät. Työmatkat ovatkin mukavia. Matkan varrella voi ostaa torikojusta edullisia ja hyviä hedelmiä ja hakea kuppilasta espressoa, ennen kun saimme omaan koneeseemme tarvittavat kahvit vasta torstaina. On sekin, pitää liittyä Nespresso-clubiin, että voi ostaa koneeseen kahvia internetistä tai 1-2 Nizzassa sijaitsevasta liikkeestä. Espressoon olen kuitenkin aika hyvin jäänyt koukkuun (kun tajusin, että siihen pitää laittaa paljon sokeria), enkä enää kaipaa suomalaista maitokahvia. Enkä erityisemmin ruisleipää (saksalaista tummaa leipää täältä olen löytänyt).

Keskiviikkona kävimme juhlimassa Ranskan kansallispäivää katselemalla ilotulituksia rannalla. Sinne kerääntyi koko Nizzan asukkaat (ainakin melkein) ja tunnelma oli aika leuto. Tai sitten olimme vaan syrjässä suurimmista bileistä. Ihmiset katselivat ilotulituksia jopa hiljaisemmin kuin suomalaiset yleensä, vaikka esitys oli todella mahtava ja kesti pitkään.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Kotona ollaan

ja nettiyhteyskin on jo saatu ja huonekaluistakin on jo melkein kaikki tärkeimmät, mitä nyt ruokapöytä ja tuolit puuttuvat.

Viimeiset vaiheet asunnonetsinnässä olivat aika tuskastuttavia. Viime postauksessa kerroin kattoterassiasunnosta, jonka siis melkein saimme. Mieheni työsopimuksen määräaikaisuudesta ja englanninkielisyydestä johtuen vuokranvälittäjä halusi meiltä pankkitakausta, joka olisi tarkoittanut vuoden vuokrien suuruista summaa pankkitilille tallennettuna. Olimme epätoivoissamme sen jo valmiit maksamaan, mutta pankilla olisi kestänyt sen järjestämisessä pari viikkoa ja asuntoa halusi jotkin muutkin, joten asunto annettiin sitten muille. Yhdessä toimistossa oli kuitenkin vielä vapaana asunto, jonka olimme käyneet jo ensimmäisellä viikolla katsomassa. Asunto oli muuten melko ok, mutta viidennessä kerroksessa ilman hissiä. Annoimme kuitenkin paperimme vuokranantajalle, josko hän olisi huolinut meidät. Emme halunneet jättää kaikkea yhden kortin varaan, joten vierailimme vielä muutamissa toimistoissa. Pahimmillaan emme olisi yhdestä toimistosta saaneet edes halpaa (vuokra alle kolmasosan minun nettotuloistani), kalustettua asuntoa vuoden vuokrasopimuksella (yleensä ne ovat kolme vuotta). Siinä vaiheessa lähdimme vihaisena (ja myönnetään, myös itkien) toimistosta ja huusin vain ranskalaisittan (?) "Comme vous voulez!". Yhdessä toimistossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan, perheyrityksen nuori tytär opetteli asunnonvälitystä vuokra-asunnoilla. Hän soitti meille seuraavana päivänä ja kutsui katsomaan meille sopivaa asuntoa. Samalla kun olimme menossa katsomaan tuota asuntoa, meille soitettiin siitä 5. kerroksen asunnosta, että saisimme sen, joten sovimme seuraavaksi aamuksi vuokrasopimuksen kirjoittamisen. Kävimme kuitenkin katsomassa vielä sen toisen asunnon, joka vaikutti kivalta ja vuokranantajakin halusi vuokrata sen meille, joten teimme saman tien vuokrasopimuksen ja oharit sille toiselle vuokranantajalle, hahhahhaa.

Seuraavana lauantaina loppui väliaikaisen asunnon vuokrasopimus ja uusi asunto vapautui vasta maanantaina, joten asuimme rähjäisessä hotellissa kolme yötä (koska sängyt saatiin asuntoon vasta tiistaiksi). Ensimmäinen päivä heinäkuuta aloitin työt ja alkaa tässä pikkuhiljaa rutiinit muotoutua.