sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Puoli vuotta

Huomenna tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun muutimme Ranskaan. Tulin sitten miettineeksi tätä täällä vietettyä aikaa. Tässä yhteenvetoa.

Alku, eli noin ensimmäinen kuukausi oli yksi elämäni vaikeimmista. Asunnonetsintä tuntui melkoiselta taistelulta. Tuntui siltä, ettei meitä haluttu tänne. Jos työn perässä tänne tulevalle EU-maan kansalaiselle on kodin löytäminen näin vaikeaa, mitäköhän se on jollekin afrikkalaiselle maahanmuuttajalle, jolla ei ole täällä mitään? Miinuspisteitä työnantajalle, jolta ei saatu minkäänlaista apua. Positiivista vaikeassa alussa oli se, että perhe tuntui hitsautuneen tiiviimmin yhteen ja se, että taas kerran tuli koettua, että asioilla on tapana järjestyä.

Tytär ja mies ovat lisäkseni kotiutuneet tänne hyvin. Oli onnenpotku, että vaikka mies joutui lopettamaan työnsä Suomessa, hän saa nyt tehdä etätöitä täältä, vieläpä paremmalla palkalla. Hienosti on hän saanut oman firman pystyyn olemattomalla ranskankielen taidollaan, tai pikemminkin englannillaan. Arki sujuu hyvin, kun minä vien tyttären kouluun ja mies hakee, sekä viettää tytön kanssa keskiviikot, kun koulua ei ole.

Tyttärestä on kehittymässä pieni ranskatar. Kohteliaasti jo sanoo aurevoirit ja mercit tuntemattomillekin ihmisille. Muutakin sanastoa hän on oppinut sukkelasti. Eläimiä, värejä ja ruumiinosia hän osaa, sekä laskea melkein kahteenkymmeneen. Ääntämys ei yleensä mene ihan nappiin, mutta nopeasti hän oppii, kun yhdessä opetellaan, miten pitää sanoa. Innokkaan alun jälkeen hän ei kouluun enää mene niin mielellään, mutta siellä ilmeisesti ihan hyvin kuitenkin viihtyy. Kavereitakin hän on koulussa saanut, mainitsee aina nimeltä samoja henkilöitä. Opettaja kertoi yksi aamu hänen leikkivän aina saman tytön kanssa, vaikka itse sanoi leikkivän mieluummin tiettyjen poikien kanssa, mutta puhuu kuitenkin paljon tuosta Lunasta.

Työt eivät ole lähteneet käyntiin ihan odotetulla tavalla. Projekti on haastavampi, kuin etukäteen tiesin ja koko muu tutkimusryhmä tuntuu pitävän projektiani melkoisena murheenkryyninä, joten olen aika yksin hommani kanssa. Nyt kuitenkin alkaa olla tarvittavat työkalut kasassa, jotta voin alkaa tehdä varsinaisia eksperimenttejä. Positiivista työssä on se, että sain heti aluksi kolmen vuoden rahoituksen, joten syksyä ei ole tarvinnut hukata apurahahakemuksen vääntöön, ja nyt on tarpeeksi aikaa (toivottavasti) saada aikaan hyviä tuloksia. Vieläkin tärkeämpää on se, että minulla on todella mukavia työkavereita, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Suuri osa on ulkomaalaisia, joten vietämme paljon aikaa myös työpaikan ulkopuolella.

 
Näitä joulukuusia (ja niiden päälle lunta) on ripoteltu ympäri Nizzaa.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Kielijuttuja

On se aika totta, että ei täällä pelkästään englannilla oikein tule toimeen. Asuntoa tuskin olisi löydetty ilman ranskan kielen jonkinlaista osaamista ja tyttären koulussa kommunikointi opettajan kanssa sujuu ranskaksi. Tai no en edes ole yrittänyt englanniksi, kun ei opettaja ole kertaakaan englanniksi tullut vastaan, kun olen ranskan kanssa takellellut.

Töissä periaatteessa pärjää englannilla, mutta joka päivä harmittelen, kun a) en ymmärrä aamukahvilla juuri mitään b) en ymmärrä mitä muut labrassa puhuvat ja vitsailevat (osaan kyllä nauraa oikeissa kohdissa, vaikka en oikein mitään tajuakaan) ja c) jotkut ranskalaisista työkavereistani tuskailevat huonon englantinsa kanssa, kun yrittävät selittää minulle jotain tärkeää asiaa. No, olen mielestäni aika hyvä arvailemaan, mitä toinen yrittää sanoa ja kannustan sanomaan sanan ranskaksi, jos ei muista englanniksi.

Mutta asia on kuitenkin oikeasti niin, että osaan ihan hyvin ranskaa, mutta piilottelen sitä, enkä oikeasti opikaan mitään, jos en ala puhumaan enemmän. Mutku ne haluaa puhua mulle englantia. Sitku joku hyvä haltia antaa mulle ranskankielen puhumislahjan.

Nyt sitten työnantaja järjestää ranskankielen kurssin ulkomaalaisille tutkijoille. Sinne siis. Kuukausi sitten kävin tasokokeessa (monivalintoja ja lyhyt keskustelu opettajan kanssa) ja mihin minut pantiinkaan, edistyneimpien ryhmään! Tämä taso vaan sattuu olemaan samaan aikaan kuin viikottainen pakollinen ryhmäkokouksemme. Kaksi kertaa nyt on kokous kuitenkin ollut peruttu, joten olen käynyt edistyneimpien ryhmässä. Se on ollut aika rankkaa. Koko ajan saa pinnistellä keskittymisensä äärimmilleen ja yrittää tajuta jotain opettajan nopeasta puheesta, ja nyökytellä kuin tajuaisi jotain. Onneksi tänään selvisi, että voin vaihtaa keskitasolle, joka myös ajallisesti sopii minulle paremmin. Huh! Tällä hetkellä voin hyvin käydä vähän liian helpossakin ryhmässä. Ehkä sieltä saa paremmin rohkaisua, kuin ryhmästä, jossa tunnen olevani huonompi kuin muut.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Antibes ja "Picasso"-museo

Pitkästä aikaa kävimme taas sunnuntairetkellä Antibesissa. Tultuamme ulos rautatieasemalta kaupunki näytti kovin tyhjältä, vaikka luulisi, että kahdentoista maissa ihmiset olisivat suuntaamassa lounaalle.  Ravintoloitakaan ei näkynyt missään ja nälkä oli kova. No toki löysimme sitten keskustaan, jossa valitsimme ravintolan, jossa oli eniten asiakkaita (yleensä ne paikat ovat hyviä). Siellä maistoinkin ensimmäistä kertaa kunnon Bouillabaissea, ranskalaista kalakeittoa, kun sattui olemaan paikan "plat de jour". Hyväähän se oli, varsinkin kun laittoi sekaan mukana tullutta juustoraastetta ja valkosipulimajoneesia. Ihan en ollut varma, kuuluiko niin tehdä. Mukana tulleelle raa'alle valkosipulinkynnelle en osannut tehdä mitään. En ole muuten erityisemmin merenelävien ystävä (simpukoitakin oli keitossa muutama), mutta Ranskassa olen huomannut, että ne maistuvat ihan hyvälle, kun mukana on paljon valkosipulia, majoneesia, kermaa ja/tai juustoa. 

Syötyämme menimme kivenheiton päässä olevaan Picasso-museoon, joka oli retkemme pääkohde, osittain Stazzyn kirjoituksenkin innoittaman. No, Helsingin Ateneumin näyttelyssä näkee varmaan enemmän ja monipuolisempaa Picassoa. Picasso-museossa oli enimmäkseen muiden töitä, ja tyttären mielestä patsaita oli liian vähän. Toisaalta hänen kanssaan on kiva käydä taidemuseoissa ja kysellä, mitä hän tauluissa näkee. Se on yleensä ihan eri asia kuin mitä me vanhemmat näemme. Parasta museossa taisi olla kauniit maisemat ikkunoista ja terassilta (kuva alla), sekä kirjakauppa, jossa oli ihania lastenkirjoja.



Paluumatkalla juna-asemalle törmäsimme pieneen kiertävään huvipuistoon, ja olimme tyytyväisiä, kun tytär pääsi pomppulinnaan ja kokemaan jotain hauskaa, kun Picasso-museo ei oikein häntä sytyttänyt. Chagall-museosta hän tykkäsi enemmän.


Minua miellyttää enemmän tyttären piirtämät viivaukot kuin Picasson tai Matissen vastaavat.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Ötököitä

Täällä Ranskassa olemme saaneet tutustua erilaisiin ötököihin kodissamme. Kirjoitan tämän silläkin uhalla, että kotimme ei enää ole niin houkutteleva vierailupaikka suomalaisille vieraille. Ensimmäinen tuttavuus oli torakka. Onneksi ne liikkuvat öisin, joten itse olen nähnyt kunnolla vain yhden kylppärissä, kun kerran valvoin pidempään. Mieheni on niitä muutaman kantanut ulos (kun ei halua jostain syystä tappaa) ja asentanut ilmastointikanaviin erilaisia verkkoja, jotka kylläkin pystyvät pitämään ainoastaan isoimmat yksilöt loitolla, luulen. Onneksi niitä ei ole näkynyt keittiössä.

Seuraavaksi luonamme vieraili muurahaisia. Jono pieniä muurahaisia käveli eräs aamu keittiön kiinniolevan ovi-ikkunan raosta ruokapöydän alle syömään leivänmuruja. Siivosin pian murut pois ja muurahaiset alkoivat kulkea ikkunan vieressä olevaan roskikseen. Kävin nopeasti hakemassa lähelläolevasta taloustavarakaupasta muurahaiskarkotetta (jouduin elekielellä selittämään sanan muurahaiset - nyt tiedän, että se on ranskaksi fourmis), jolla saatiin muurahaiset muuttamaan reittiään. Sen jälkeen niistä ei ole ollut haittaa.

Nyt on ongelmana ollut (ilmeisesti) koiperhoset. Pieniä räpyttelijöitä lenteli keittiössä aika pajon ja niitä sitten tyttären leikkihaavilla pyydystelimme. Vaatekaapit laitettiin täyteen punaseetripuisia rinkuloita ja laventelipusseja, jos ne vaikka jotain estäisivät. Viimepäivinä on pienet toukat kiipeilleet keittiön seinillä ja niiden herkuttelupaikka taisi olla mysli- ja muropaketit, samanlaisista lehahteli aikaisemmin perhosia. Nyt on sitten kaikki viljatuotteet tiiviist pakattuina.

Kyllähän nuo ötökät minua inhottavat, mutta vähemmän kuin etukäteen ajattelin. Kai niihin on vaan pakko tottua. Paljon voi kuitenkin itsekin tehdä niiden estämiseksi (vinkkejäkin otetaan vastaan). Jokaviikoinen siivouskin tuntuu nyt paljon tärkeämmältä kuin Suomessa. Lisäksi täällä löytyy pienestäkin kaupasta suuri määrä eri ötököille tarkoitettuja karkotteita.

Jonkin verran siedätyshoitoa antavat työpaikkani banaanikärpäset, joita käytämme tutkimusmallina. Kotona olen iloinen, jos ei seinillä näy toukkia, töissä toukattomuus harmittaa, koska se tarkoittaa sitä, etteivät kärpäseni ole lisääntyneet. Töissä minua ei inhotakaan kärpäset eikä niiden toukat, vaan kärpästen lisääntymistä estävät punkit, joita ei edes voi paljain silmin nähdä.

Ja tuleville vieraille tiedoksi, että ei niitä ötököitä täällä näy kuin ajoittain.

ps. Unohdin hyttyset, niitäkin täällä oli kesällä ja aiheuttavat ihan samanlaisia paukamia kuin Suomessa.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Maalaismummu kaupungissa (ja ranskalaista parkkeerausta)

Rakas äitini vietti siis suurimman osan Nizzan reissusta sairaita hoivaten (ja lopuksi sairastui itsekin) sisätiloissa. Onneksi kaupungista löytyy ihmettelemistä maalaismummulle, kun vaan ikkunoista ulos katsoo kadulle, jossa ranskalaiset parkkeeraavat miten sattuu. Täytyy myöntää, että on itsekin tullut vietettyä aikaa ihmetelleen ranskalaista pysäköimistyyliä, joka on suomalaissilmin katsottuna aika välinpitämätön. Mummu (ja minä) myös kovasti ihailee ranskalaista asennetta taskuunparkkeerauksessa: puskurit on tehty tönimistä varten.


Mummu kovasti odotti näkevänsä, kun tämä auto lähtee parkista, mutta taisi jäädä näkemättä.

 

Saattaa näyttää siltä, että tuossa on vaan aamuruuhka, mutta ei. Kaikki kuvassa olevat autot ovat parkissa. Sisemmästä rivistä pääsee pois, kun tööttää niin kauan, että vieressä olevan auton omistaja tulee siirtämään autonsa pois.




Miten kauas suojatiestä saikaan pysäköidä?

 
Sama paikka kuin edellisessä kuvassa, mutta Fiksu jättää tilaa myös jalankulkijoille.

Todettakoon vielä, että meillä ei ole autoa, eikä kyllä varmaan tulekaan. Minä enkä mieheni emme täällä uskaltaisi ajaa. Onneksi kaikki tarvittava on kävelyetäisyydellä.