perjantai 31. heinäkuuta 2009

S'il vous plait!

Eli jos se teitä miellyttää..
Tykkään ranskalaisesta kohteliaisuudesta, mutta unohdan sen usein itse. En tajua miksi minulle on niin vaikeaa lisätä leipäkaupassa sen "une bagutte" perään s'il vous plait. Aina oikein päätän etukäteen, että nyt kyllä sanon sen, mutta silti se ei vaan tule. Sehän on vielä niin helppo sanoakin verrattuna vaikka Au revoiriin, joka kyllä jo sujuu mainiosti.

Toinen vaikea tilanne minulle on, kun joku sanoo minulle Ca va? (=Mitä kuuluu? Ei: "haluaisitko espanjalaista kuohuviiniä"). Vastaan, että ca va (= hyvin menee) ja unohdan aina kysyä "Et toi?" (=entäs sinulle). Pelkäänkö olevani liian tungetteleva? Toivottavasti ranskalaiset panevat sen ulkomaalaisuuteni piikkiin eivätkä ajattele minun olevan töykeä. Vaikka niinhän se on joka puolella, että usein ihmiset saattavat luulla ujoa ihmistä töykeaksi. Esim. jos joku ei tervehdi, se voikin johtua siitä, ettei vaan uskalla.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Ranskalaisista osa I

Osa 1 otsikossa tarkoittaa sitä, että toivottavasti vielä myöhemminkin kirjoitan aiheesta lisää ja sitä että luultavasti näkemykseni muuttuvat ajan saatossa.

Ennakkokäsitykseni ranskalaisista ei ollut erityisen positiivinen. Ranskalaisten piti olla ylimielisiä tosikkoja. Kun kyselin eräältä tutuntutulta viime talvena mielipidettä labrasta, johon siis nyt olen päätynyt, hän kehui kaupunkia ja labraa, mutta ei halunnut tänne (olisi siis päässyt), syynä ranskalaiset, ranskan kieli (ja hedelmäkärpäset). Minua nyt ei mikään noista kolmesta erityisesti haitannut, joten täällä ollaan. Hiukan kuitenkin pelotti, miten tulen hiljaisena suomalaisena täällä toimeen.

Ja aiheeseen. Nykyinen mielikuvani ranskalaisista on hyvinkin positiivinen. Tykkään siitä, että täällä ollaan jotenkin koko ajan läsnä ihan tuntemattomillekin. Jos tönäistään vahingossa, pyydetään heti anteeksi, tai jos vaikka vain hipaistaan toista. Hymyjä jaellaan anteliaasti, varsinkin lapsille ja koirille. Kadulla saattaa tuntematonkin sanoa bonjour, jos katsoo vahingossa liian pitkään. Kerran tuli vastaan kadulla paloauto, jossa oli pillit päällä. Mieheni ja lapseni laittoivat kädet korvilleen, sillä seurauksella että palomiehet laittoivat pillit pois kohdallamme ja vilkuttivat meille. Suomessa yleensä käännetään katse pois ja ollaan kuin ei huomattaisikaan muita. Se minua erityisesti ärsyttää, kun itse uteliaana ihmisenä tarkkailen kovastikin ympäristöäni. Vaikka myönnetään kyllä, että osaan myös katsoa muualle, ettei tarvitsisi puuttua asiaan.

Täällä on muuten hyvä kirjoitus samasta teemasta. Paitsi että olen siis sitä mieltä, että ranskalaiset eivät ole niin etäisiä, mitä tulee tuntemattomien ihmisten huomiointiin. Joku saattaisi sanoa, että ulkokultaista kohteliaisuutta tuollainen yletön anteeksipyytely ja tervehtiminen, mutta minusta on kiva tulla kadullakin huomioiduksi, vaikka siinä ei olisikaan takana erityistä sydämellisyyttä minua kohtaan.

Ranskalaiset ratin takana onkin taas eri asia, mitä tulee muiden huomiointiin, mutta siitä ehkä joskus toiste.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Päivästä toiseen

Elämä alkaa tosiaan olla jo uomillaan. Minä käyn töissä ja tytär viettää päivät isänsä kanssa käyden rannoilla ja leikkipuistoissa.

Tuntuu siltä, että kaupunki alkaa jo olla hallussa. Tietää, mistä voi ostaa mitäkin ja pikkuhiljaa alkaa hahmottua, mistä työmatkan varrella olevasta boulangeriesta saa parhaat lounasleivät. Työmatkat ovatkin mukavia. Matkan varrella voi ostaa torikojusta edullisia ja hyviä hedelmiä ja hakea kuppilasta espressoa, ennen kun saimme omaan koneeseemme tarvittavat kahvit vasta torstaina. On sekin, pitää liittyä Nespresso-clubiin, että voi ostaa koneeseen kahvia internetistä tai 1-2 Nizzassa sijaitsevasta liikkeestä. Espressoon olen kuitenkin aika hyvin jäänyt koukkuun (kun tajusin, että siihen pitää laittaa paljon sokeria), enkä enää kaipaa suomalaista maitokahvia. Enkä erityisemmin ruisleipää (saksalaista tummaa leipää täältä olen löytänyt).

Keskiviikkona kävimme juhlimassa Ranskan kansallispäivää katselemalla ilotulituksia rannalla. Sinne kerääntyi koko Nizzan asukkaat (ainakin melkein) ja tunnelma oli aika leuto. Tai sitten olimme vaan syrjässä suurimmista bileistä. Ihmiset katselivat ilotulituksia jopa hiljaisemmin kuin suomalaiset yleensä, vaikka esitys oli todella mahtava ja kesti pitkään.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Kotona ollaan

ja nettiyhteyskin on jo saatu ja huonekaluistakin on jo melkein kaikki tärkeimmät, mitä nyt ruokapöytä ja tuolit puuttuvat.

Viimeiset vaiheet asunnonetsinnässä olivat aika tuskastuttavia. Viime postauksessa kerroin kattoterassiasunnosta, jonka siis melkein saimme. Mieheni työsopimuksen määräaikaisuudesta ja englanninkielisyydestä johtuen vuokranvälittäjä halusi meiltä pankkitakausta, joka olisi tarkoittanut vuoden vuokrien suuruista summaa pankkitilille tallennettuna. Olimme epätoivoissamme sen jo valmiit maksamaan, mutta pankilla olisi kestänyt sen järjestämisessä pari viikkoa ja asuntoa halusi jotkin muutkin, joten asunto annettiin sitten muille. Yhdessä toimistossa oli kuitenkin vielä vapaana asunto, jonka olimme käyneet jo ensimmäisellä viikolla katsomassa. Asunto oli muuten melko ok, mutta viidennessä kerroksessa ilman hissiä. Annoimme kuitenkin paperimme vuokranantajalle, josko hän olisi huolinut meidät. Emme halunneet jättää kaikkea yhden kortin varaan, joten vierailimme vielä muutamissa toimistoissa. Pahimmillaan emme olisi yhdestä toimistosta saaneet edes halpaa (vuokra alle kolmasosan minun nettotuloistani), kalustettua asuntoa vuoden vuokrasopimuksella (yleensä ne ovat kolme vuotta). Siinä vaiheessa lähdimme vihaisena (ja myönnetään, myös itkien) toimistosta ja huusin vain ranskalaisittan (?) "Comme vous voulez!". Yhdessä toimistossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan, perheyrityksen nuori tytär opetteli asunnonvälitystä vuokra-asunnoilla. Hän soitti meille seuraavana päivänä ja kutsui katsomaan meille sopivaa asuntoa. Samalla kun olimme menossa katsomaan tuota asuntoa, meille soitettiin siitä 5. kerroksen asunnosta, että saisimme sen, joten sovimme seuraavaksi aamuksi vuokrasopimuksen kirjoittamisen. Kävimme kuitenkin katsomassa vielä sen toisen asunnon, joka vaikutti kivalta ja vuokranantajakin halusi vuokrata sen meille, joten teimme saman tien vuokrasopimuksen ja oharit sille toiselle vuokranantajalle, hahhahhaa.

Seuraavana lauantaina loppui väliaikaisen asunnon vuokrasopimus ja uusi asunto vapautui vasta maanantaina, joten asuimme rähjäisessä hotellissa kolme yötä (koska sängyt saatiin asuntoon vasta tiistaiksi). Ensimmäinen päivä heinäkuuta aloitin työt ja alkaa tässä pikkuhiljaa rutiinit muotoutua.